Lehdistä

Apulanta hyväksyy jälleen itsensä

(Rumba 09.2001)
Teksti Markku Halme

Apulanta lentää taas, mikä ei ole paskempi juttu. Sipe ja Toni suostuivat kertomaan Rumballe kaiken paitsi uudesta albumistaan, myös urheilusta, kultalevyistä ja herrakerhoista.

Rumpali Sipe Santapukki ja basisti Tuukka Temonen olivat asuneet Heinolassa koko ikänsä, kun Apulanta vajaat kymmenen vuotta sitten perustettiin. Toni Wirtanen kävi syntymänsä jälkeen viettämässä lapsuuden Salossa, mutta palasi sylttytehtaalle kypsässä 13 vuoden iässä. Kaikki siis elivät ratkaisevat vuotensa Heinolan keskustassa, postitoimipaikan Heinola 10 alueella, joten se sai kelvata myös bändin kuudennen studioalbumin nimeksi.

Heinolan kaupunginjohto on varmasti tyytyväinen ilmaiseen julkisuuteen. Apulantahan on jo aiemmin saanut tunnustuspalkinnon ­ kolme tuhatta markkaa kuitteja vastaan ­ Heinolan tunnetuksi tekemisestä. Siihen aikaan oli esimerkiksi juhannuskeikkojen liksa muutamankin kertaa se kolme tonnia, mutta symboliarvoltaan palkkio oli kookas. Nyttemmin Apulanta sai Heinolan nuorkauppakamarilta plakaatin ansioistaan "vuoden heinolalaisena yrittäjänä".

­ Siellä oli oikeen pukumiehet pykälässä ja mentiin syömään ja kelit oli hyvät. Minä sitten ikävästi puhuin siellä vielä ohi suuni, Toni tunnustaa.

­ Kun ne kysyi, että mitä me tiedetään tästä nuorkauppakamarin toiminnasta, niin mulla oikeni jousi ja mä selitin, että eikös tää oo tällanen herrasmiesten ja nykyisin myös -naisten klubi, jonne voi mennä tekemään diilejä vähän selän takana, kytkyttelemään asioita ohitse virallisten teiden. Siellä ne ryki kahvejaan, mutta sitähän se oikeesti on, Toni jatkaa, mutta ehkä on parempi jättää lisäselittelyjen kirjaaminen sikseen, ettei Toni joudu hankaluuksiin kamarilaisten tai Lions-klubilaisten kanssa ja välityksellä. Eliittikerhon tunnustus lämmitti kuitenkin mieltä kovasti. Sitä paitsi liika ohi suun puhuminen voisi lopullisesti tuhota Tonin unelman vaikkapa johonkin puistoon tällättävästä Wirtasen patsaasta, jonka aihe voisi olla kalju päälaki. Tai sitten muistomerkki voisi olla paikallisen Hevossaaren tienoilla sijaitsevaan korkeaan kallioseinämään nakutettava naamakuva Mount Rushmoren malliin. Sipen unelmat ovat keveämpiä, sillä mielessä vilkkuu vain omaa nimeä kantava Santapukinkatu.

Rumpali ei pilaa groovea filleillä
Jos minulta kysytään, ja minultahan kysytään, niin Heinola 10 on vähintään yhtä hyvä albumi kuin vuoden takainen Plastik, mutta toisaalta ei pätkääkään parempi. Yhtä hyvä ja samalla tavalla hyvä, ilman mitään sen radikaalimpaa muutosta suuntaan tai toiseen.
Samankaltainen lopputulos on kuitenkin saatu aikaan kovin erilaisin keinoin. Raakasti määritellen Plastik tehtiin koneilla ja Heinola 10 oikeasti soittamalla, aivan kuten ne kaikki aiemmatkin Apis-levyt. Sipe ei ollut Plastikista erityisen innostunut, kun rumpalin kädenjälki ei näkynyt kuin niissä sämplätyissä pätkissä, joita kompuutterin pyörittämä looppi sitten toisteli. "Kanisterit" soivat monotonisesti ja elottomasti.
­ Plastikilla me ruvettiin leikkimään tietokoneen ehdoilla ja siinä me mentiin vähän ojaan. Asioita tehtiin itsetarkoituksellisesti eri lailla kuin ennen ja ehkä vähän luonnottomallakin tavalla pelkästään sen takia, että piti tehdä eri lailla. Me ei uskottu, että me ollaan hyviä sellasena kuin me ollaan, vaan että meidän pitäisi olla jotain muuta. Tää uusi taas on semmonen itsensä hyväksymisen levy, omilla ehdoilla tehty.
­ Plastikin tärkein opetus oli se, että kun kuuntelee minkä vitun takia basari ei kuulu, niin ei heti lähdetä nostamaan basaria vaan ruvetaan miettimään, mikä sen peittää. Plastikilla ruvettiin pistämään kaikkea kovemmalle, mutta (tuottaja Nick) Trianihan onneksi edes vähän hillitsi sitä koventelua.
Paitsi kovempaa, tehtiin myös enemmän eli liikaa.
­ Jos ajattelee vaikka Metallicaa, niin eihän niillä koskaan ole paljon matskua. Ei jollain mustalla levyllä niitä kitaroita mitenkään älyttömästi ole. Tottakai ne on vedetty sitten viimeisen päälle ja helvetin tarkasti, mutta määrä ei ole suuri. Ne on isoja. Vähän, mutta isoja. Ja jos on vähän matskua, niin silloin kaikki kuuluu paremmin, Toni selittää.
­ Heinola 10:llä kaikki se energia kuuluu ja välittyy just sen takia, että sitä ei ole ylituotettu. Jos vaikka ensiksi soittaa nauhalle rummut ja bassot, niin meillä on tapana soittaa ne aika asenteellisesti ja kovaa. Siihen tulee semmonen hyvä fiilis ja energisyys, mutta Plastikin tuotantoprosessin aikana se jotenkin pääsi häviämään, Sipe valittelee.
Pari ensimmäistä biisiä tuottaneen äänityssession jälkeen Sipe kertoo viettäneensä keikan yhteydessä pitkänlaisen juttutuokion Absoluuttisen Nollapisteen ja Tulenkantajien rumpalina toimivan Tomi Krutsinin kanssa. Siinä vaihdeltiin groovevinkkejä, joista hyötyä oli toivon mukaan puolin ja toisin. Ainakin Sipe myöntää, että näiden jutustelujen anti on kuultavissa myös uuden levyn myöhemmin nauhoitetuissa biiseissä.
Jauhamme vielä niitä-näitä peltien käytöstä, rumpufillien määrästä ja laadusta sekä muusta sellaisesta, mitä ei ehkä kukaan jaksaisi lukea. Korkeintaan rumpalit, joille tässä edes vähän: "rumputyöskentelyssä less is more". Ja lisää: "silloin kannuttaja on hyvä, kun hänen ei tarvitse katkaista omaa soittoaan fillillä. Jos on hyvä groove meneillään, niin miksi pilata sitä fillillä". Mutta ei enempää.
Olennaisinta Heinola 10:n tekemisessä oli suuhun jäänyt hyvä maku. Levyä tehdessä kaikilla oli hauskaa. Hollolassa sijaitsevan, useiden muidenkin artistien kovasti kehuman Petrax-studion ilmapiiri ei Sipen mukaan ollut ollenkaan pienin asia, joka makuun vaikutti.
­Yksi juttu, joka kuvastaa sitä, miten hauska tätä levyä oli tehdä on se, että tää on ensimmäinen äänite meidän historiassa, jonka tekoprosessin aikana me puhuttiin Tontsen kanssa jo seuraavasta levystä, saatiin visioita sen suhteen. Muutenkin olotila tuntuu pitkästä aikaa todella inspiroituneelta. Tätä levyä oli niin mukava tehdä, että en muista koska viimeksi. Aidosti voin sanoa, että tästä levystä on jäänyt niin hyvä fiilis, että vaikka kukaan ei siitä diggaisi, niin tää on yksi mun suosikkilevyistä ikinä. Kitaristi kaatuu käsi pystyssä ojaan
Kokoonpanon toinen vakiokitaristi tipahti pois jo esihistoriallisen vuoden 1994 lopussa. Toni on joskus epämääräisissä fiiliksissä kertonut kokevansa, etteivät hänen kykynsä kitaristina ehkä aivan riitä...
­ Pitää nyt kuitenkin sanoa myös se, että mä olen Suomen paras, ellen peräti maailman paras kitaristi tähän tarkoitukseen, mitä me haetaan.
Olisiko asia silti paremminkin niin, että haluaisit olla kaksi kitaristia?
­ Se on ihan totta, toi on helvetin hyvä pointti. Mä haluaisin tosiaan soittaa näpy-näpyä ja (XL-yhtyeen) Jarmo Saari -tyyppistä tilaa samaan aikaan. Kun yksi mies ei kuitenkaan voi täyttää hallia kitaralla, niin onhan siinä hyvä olla joku sidekick.
Keikoilla on sidekickeinä käytetty mm. Marzi Nymania, Iniksen Sami Yli- Pihlajaa ja vaikka ketä.
­ Monethan on sitä mieltä, että mä oon ihan paska soittaja, ja oolrait, siinäkin on perää, mutta usein se rinnastetaan paskaan soittoon, että ei soita tilulilusooloa. Niinpä mä haluan kysyä, että onko AC/DC:n komppikitaristi paska kitaristi. Se on vaan hyvin simppeliä, mitä sen äijän homma on tehdä. Ja kyllähän monilla muillakin menee soitto päin helvettiä kun kunnolla kohkaa. Onko Kornin Head paska kitaristi, kun sen kaatuillessa soitto saattaa pykiä? Pitää laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Silloin kun mennään ojaan on tärkeintä, että mennään ojaan isolla volyymillä ja käsi pystyssä. Vielä ojassakin pitää olla kuningas.
­ Eihän tässä nyt olla toisille muusikoille soittamassa, Sipe vielä tähdentää.
­ Sen verran mitä mulla soittotaitoa on, niin se on tässä kymmenen vuoden aikana kehittynyt ja jalostunut palvelemaan pelkästään Apulanta-yhtyeen tarkoituksia. Ei mulla ole koko aikana ollut mitään intressejä vetää mitään fuusiojazzia, tahikka yhtään mitään muutakaan kuin just tätä. Ei kitaran soittaminen yleensäkään ole mulle mikään semmonen intohimo. Mä tykkään vaan tehdä musaa ja kitara on siihen helvetin hyvä väline. Mä tykkään olla Apulanta-yhtyeen kitaristi, mä tykkään siitä mitä me tehdään ja mun vaan pitää tehdä siihen se kitaraosasto, koska niistä jotka tähän mennessä siinä tehtävässä on olleet, niin minä teen sen kuitenkin parhaiten.
Sipe alkaa Tonin rinnalla pohtia sitä, miten hänenkin rumputyöskentelynsä on jalostunut nimenomaan Apulannan sabluunaan. Ja edelleenkin häntä harmittaa erityisesti se, että hän soitti Plastikia varten "parhaat rummut mitä ikinä missään", mutta sämpläyksen jäljiltä niiden loistavuus jäi kuulumattomiin.
Toni haluaa painottaa, että kitaroinnin suhteen biiseihin pitää soittaa vain se, mitä biisi tarvitsee. Vaikka hän on tänä vuonna levyinä ostanut melkeinpä yksinomaan rakastamaansa tiluliluheviä, niin "ei meidän biisit tartte tilulilia, ne kantaa itsessäänkin".
Ajaudumme pian pähkäilemään, onko erinäisten dat-nauhojen taustakäyttö keikkatilanteessa asiallista. Toni kertoo, että esimerkiksi hänen toissailtana näkemänsä Tiktakin keikka toimi varsin pätevästi:
­ Onko sillä nyt mitään väliä, mistä se musa tulee, kunhan jengi viihtyy.
Kuluu pientä keskikokoisempi tovi, kun miehet yrittävät miettiä mahtikeikkaa, joka ei olisi yhtään eikä mitenkään toiminut "nauhakeikkana". Löytyy kohta toki sellainenkin, eli Bad Religion Provinssirockissa 1993, mutta...
­ Muusikkoudessanikin mä kuitenkin toimin aina biisin ehdoilla, ja biisitkin vielä lopun kaiken palvelee meininkiä. Kun sinne saakelin stagelle mennään, niin eihän ne biisitkään ole kuin työkaluja sen fiiliksen tekemiseen. Sitä ihmiset keikoilta hakee, se on se perimmäinen pointti kaikessa: että siellä on hiki ja musa soi ja jengi viihtyy. Räkäiset kaljabaarit kierretään imperfektissä
Nyt kun Toni on 25 ja Sipe 23, ovat he bändinsä siivellä saavuttaneet jo periaatteessa kaiken, mitä rokkibändi voi saavuttaa. Enää taitaa olla tiedossa vain lisää ja enemmän sitä samaa. Miten sitä pystyy nuori ihminen tällaisessa tilanteessa säilyttämään pohjimmaisen motivaationsa ja inspiraationsa?
­ Siitähän se on kiinni, että miten hommaa pidetään yllä. Toivottavasti joku sanoo, ja kyllä varmaan (Levy-yhtiön pomomies) Arska sitten sanoo, kun enää suunnilleen hengityskone pitää bändiä yllä. Siihen asti tää ei saisi mennä. Toisaalta niin kauan on mielekästä pitää orkesteria pystyssä, kun pystyy tekemään materiaalia, joka joko a) uudistuu jollain tavalla tai b) noudattaa niin korkeaa standardia, että ideat ei ole kulahtaneita, vaan biiseistä löytyy uusia koukkuja ja asiaa ja uusia näkökulmia asioihin. Niin kauan kun se tuntuu hauskalta.
Tämän kevään kiertue useine loppuunmyytyine keikkoineen osoitti, että suosio on kokenut renessanssin. Hiljaiselo livettämisen suhteen on ladannut yleisöön innostusta ja voimaa, "niitä tuntui oikeasti kiinnostavan, mitä lavalla tapahtuu". Niinpä Appareiden ei tarvinnut tosiaankaan tuntea raahautuvansa lavalle väkipakolla.
­ Se oli hyvä, että me saatiin Levy-yhtiön tuella aloittaa niin aikaisin ja nuorina tää koko homma. Meidän ei tarvinnut olla valmis tuote aloittaaksemme. Me pystyttiin alussa tekemään kaikki niinkuin pitää ja kuuluu, oppimaan kantapään kautta, Sipe iloitsee.
­ Meillä oli vankka, melkein parinsadan punkkeikan kokemus nuorisotaloilta ja muutamasta räkäisestä kaljabaarista, ennen kuin kolmen vuoden tekemisen jälkeen homma breikkasi. Kun se lähti, me oltiin jo rutinoituneita siihen toimintaan. Se on vähän eri asia kuin jollain teini-ihmeillä, esimerkiksi Tiktakilla, jonka suunnilleen eka keikka on Olympiastadionilla, Toni heittää väliin.
­ Se on aika rankkaa ja vittumaista hommaa rakentaa ittelleen tollasia juuria, kiertää tuolla pikkupaikoissa, joissa jengi ei edes isommin diggaa. Ei se pohja unohdu. Se on hyvin helppo nähdä suositusta bändistä, jossa jäsenet on nuoria, että onko niillä taustaa vai ei. Se kusi kyllä nousee helposti päähän, jos kaiken saa kultatarjottimella, sille ei mahda mitään. Todellisuus hämärtyy, jos sut haetaan omasta huoneesta vanhempien luota suoraan Olympiastadionille. Eihän siinä voi käsittääkään, että voisi olla jotain muuta tapaa hoitaa nää hommat.
­ Kaikissa haastatteluissa, mitä tänään on tehty, on tosiaan moneen kertaan saanut puhua paljon asioita imperfektimuodossa. Mutta vaikka meillä nyt jo jonkun verran menneisyyttä onkin, niin siltikään se uudistuminen ei ole hengissä säilymisen ehto. Ei väen vängällä pidä yrittää jotain uutta, mutta ei paikalleenkaan saa jämähtää. Pääasia on se, että pystyy tekemään uuden levyn aina hyvällä fiiliksellä ja sillä mielellä, että nyt tehdään vitun kovaa kamaa, ajattelematta menneisyyttä tai tulevaisuutta, Sipe tiivistää.
Tietysti kunkin Apis-herran iän karttuminen tuo vielä uudet koukeronsa kehityksen linjaan, mutta niistä on parempi puhua vasta sitten muutaman vuoden päästä käsillä olevan vaarivaiheen haastatteluissa.
­ Kun tän on alaikäisenä aloittanut, niin olishan se nyt yhtä vittua, jos homma ei miksikään muuttuisi. Kasvulle pitää antaa tilaa... mutta en mä toisaalta tiedä, haluaako ihmiset edes kuulla elähtäneiden perheenisä-Apulanta-muusikoiden musiikkia, onko siinä enää sitä jotain, sulkee Toni tämän keskustelunaiheen. Lyriikkapuoli lähettelee mesitsejään
Kuten hyvin muistetaan, teki Apulanta vuosituhannenvaihteessa Don Huonojen kanssa yhteisen rundin ja kimppasinglen Torremolinos. Yhteistyön jättämiä jälkiä on edelleen havaittavissa, sillä uuden levyn kakkosbiisi, selkeää hittipotentiaalia omaava mahtiballadi Timantit voisi aivan yhtä hyvin olla Don Huonojen biisi. Tuntuu jopa siltä, että sen syvin olemus olisi melkeinpä otollisempi Don Huonojen kuin Apiksien toteutettavaksi, vaikka loistaa se näinkin. Toni ei kiellä, etteikö Kalle Aholan kanssa tehty sävellystyö saattaisi vieläkin jollain pienellä tavalla vaikuttaa hänen tekemisiinsä. Se, että laulupuoli kaikkinensa on kuin Kallea varten värkätty, selittyy kuitenkin viattomammin.
­ Siinä on vittumainen sävellaji, mutta kun sitä ekaa riffiä ei pysty vetämään mistään muualta kuin siitä yhdestä kohtaa, valitettavasti. En minä h-mollista pysty vetämään mitään, mutta kun se nyt vaan menee h-mollista, niin se täytyy laulaa tolla tavalla.
­ Ja eihän sitä riffiä edes kuule, kun pellit peittää sen. Mutta itse asiassa Don Huonoilla rytmiosasto ja kannut ei ole yhtä suuressa roolissa kuin meillä, ja Timantit on oikeastaan tän levyn ainoa biisi, jossa rummut on pelkästään taustalla. Sen säkeistössähän ei ole kunnon komppia ollenkaan, tai se komppi on hyvin eleetön, puhtaasti perkussiivinen eikä pyrikään tekemään mitään semmosta erottuvaa. Virvelissä on tosi lutku soundi ja muutenkin ne on miksattu tosi hiljaselle, Sipe miettii.
­ Lyriikkapuolella mä tykkään, että siinä on sitä mesitsiä kaikille nuorille prinsessoille, joiden innoittamana se on tehty. Musta on hirveen ihana seurata, siis ei seksuaalisessa mielessä, semmosia puhtaita nuoria 18-19-vuotiaita tyttöjä, jotka nyt baariin pääsee. Ne on hirveen sekaisin ja eksyksissä oman elämänsä kanssa. Niille mä haluaisin välittää jonkun viestin, ja siinä mielessä toi biisi on vain sen viestin välikappale.
­ Hei voidaanko haukkua tässä vielä uusia kultalevyrajoja, Toni kysyy, ja jatkaa ilman erillistä lupaakin:
­ Tyrävyön heeboille fiilispisteet, ne on nuoria poikia ja se oli kivaa kun ne kävi aikanaan keikoilla ja musta on hienoa, että ne vetää, mutta onko näitä rajoja laskettu sen takia, että liian monet orkesterit hyytyvät levymyynnissään 15 tonniin? Nyt halutaan, että tulee enemmän kultalevyjä, koska se on niin hienoa, kun bändi saa kultalevyn. Tyrävyö ei tässä nyt ole ollenkaan ainoa eikä tyypillisin esimerkki, vaan niitä on ihan käsittämättömän paljon muitakin, jotka myy 15 tuhatta levyä, mutta tosi harvat myy 20 tuhatta. Eikö kannattaisi ennemmin tehdä parempaa musaa, että saataisiin enemmän kultalevyjä kuin alentaa rajaa, että niitä saadaan enemmän?
­ Se on niin ikävää, kun aikanaan kultalevy oli sentään iso juttu, symboli jostain ihan oikeesta. Nythän se ei ole enää mitään, kun suunnilleen kaikki voi sen saada, Sipe tukee.
Niinpä niin: kun väestömäärä on kasvanut ja ihmisten käyttövarat lisääntyneet, niin eikö kaiken järjen mukaan kultalevyn myyntirajaa pitäisi nostaa, jää nimimerkki epätietoinen pohdiskelemaan. Ja unohtaa, että keskimääräisellä kuukausipalkalla taitaa nykyään sittenkin saada paljon vähemmän albumeja kuin vielä vinyylilevyjen aikaan, mutta toimittajanne ei levy-yhtiöiden lakeijana ryhdy pohtimaan, voisiko hinnoittelussakin olla korjaamisen varaa.
­ Kyllä mä tietysti ymmärrän, että kultalevy on kova juttu sellaiselle bändille, joka aloittaa uransa jostain stadionilta. Esimerkiksi Juustopäillä jo neljäs keikka oli Olympiastadionilla. Onhan se iso juttu, kun pukumiehet tulee pitämään puheita ja ihmisiä juotetaan, salamavalot välkkyy ja bändi saa komeen plakaatin. Meidän ensimmäiset omat kultalevyt mä hain yöllä VR:n parkkipaikalta auton takakontista paskan keikan jälkeen. Ne oli muovikassissa, josta mä ojensin ne pojille, Toni muistelee.
­ Eihän sillä ole mitään merkitystä. On ne kivoja muistoja seinillä ja niitä on nasta joskus fiilistellä, mutta toi rajan alentaminen hävitti siitä sen vähäisenkin hohdon.

Elämällä on tarkoitus
Koska haastattelun jälkeen on käynnistymässä jääkiekon MM-kisojen alkusarjan ottelu Suomi-Slovakia, pitää miehiltä kysyä kumpi elämässä on tärkeämpää, lätkä vai futis.
­ Kyllä mä katon lätkää, Toni vannoo.
­ Mä oon kanssa lätkämiehiä, vaikka jalkapallo onkin maailman suosituin urheilulaji. Mutta mitä sitten, Sipe myötäilee.
­ Onhan Jari Sillanpääkin myynyt Suomessa enemmän levyjä kuin Aerosmith. Tai siis tarkoitin Absoluuttinen nollapiste, sanoin vain vahingossa Aerosmith, sanoo Toni yrittäen ajauttaa keskustelua kulttuurin alueelle, mutta Sipe pitää turinat oikeilla linjoilla.
­ Toisaalta onhan se jalkapallo vihreän pöydän shakkia, tosi nerokas laji.
­ Vitut on. Yliarvostettua helvetin hidastelua, lätkässä mennään sentään nopeesti ja tilanteet vaihtelee. Vastaisku voi muuttaa pelin painopisteen, ja uhkausalue, se on kolme sekuntia kun se muuttuu, Toni yltyy runoilemaan pilke silmäkulmassa. ­ Mutta toisaalta kyllä jaliskin, kun se lähtee, niin se lähtee kovaa.
Kohta molemmat yltyvät kehumaan Bayern Münchenin Karsten Janckeria ja pian päästään siihen, kuinka upea oli käsipallon sm-sarjan viimeinen finaali, jonka voittivat turkulaisen pizzaparoni Dennisin suojatit. Sekä minä että Toni olimme tahoillamme täysin vahingossa ajautuneet katsomaan sitä töllöstä ja yhtä tahattomasti siitä innostuneet. Kyllähän se nyt jumalauta oli matsien matsi, oli laji sitten "rantaruotsalaisten runkkausurheilua", kuten Toni lajin määrittelee, tai ei.
­ Eihän sitä pelaa kukaan eikä se kiinnosta ketään, mutta olihan siinä helvetin hyvä meininki. Hyvin tuli sitä kattoessa se fiilis, että oikeesti tää kaikki on vaan urosten laumakäyttäytymistä. Jos on kaljaa ja äijäremmi niin se on ihan sama, mitä sieltä tulee, kunhan ei oo curlingia. Ja tosta voittajajengistä vielä, että kun ollaan miljardööri, niin Englannissa ostetaan jalkapallojoukkue, Amerikassa ostetaan lätkätiimi, Suomessa ostetaan lätkätiimi mutta Turussa ostetaan vittu käsipallojoukkue.
Myös Sipe tunnustautuu innokkaaksi penkkiurheilijaksi ja kehuu sitä, miten joku typerä lätkäkin pystyy yhdistämään kansakunnan ja sen kaikkien eri alakulttuurien edustajat, kun Suomi pelaa MM-kisoissa.
­ Mutta eihän altsuihmiset diggaa sporttia, Toni muistuttaa vaihtoehtopopparien mieltymyksistä.
­ No ne nyt saa mennä nyhväilemään niitä altsujuttujansa, minä katon lätkää.

Copyright © 2017 urbankillah visuals. Kaikki oikeudet pidätetään.