Mun osalta vastoinkäymiset on vain vahvistanut. Mut jos ne ajaa mielen liian alas, niin silloin ne tuskin vahvistaa.
Voin omasta kokemuksesta sanoa, että kun vastoinkäymiset vie mielen niin alamaihin, että joka toisella askeleella haluaisi hypätä yläkerran ikkunasta, uida niin kauas merelle, että voimat ei enää riitä rannallepääsyyn, tai vaikka kun tahtoisi hypätä edessä ajavan auton alle. Kun elämä on tuollaista, viillellyien ranteiden kanssa, tuntuu, että tästä pohjalta ei enää tulla koskaa pääsemään ylös. Tuntuu, että oma elämä on tarkoitettu vain kiduttamiseen, siihen helvetinmoiseen henkiseen tuskaan, joka riepottelee kuin hullu. Silloin elämä pelottaa, pelottaa niin. Sitä miettii, että miksi mä olen täällä? Miksi? Mutta kaikkea enemmän pelkää itseään. Pelkää, että milloin koittaa se päivä, jonka jälkeen mua ei enää ole.
Kun tollasen elämän kanssa elää vaikka vaan vuodenkin, niin on ihan hukassa. Kun mikää ei tunnu enää miltää, kun ei osaa enää olla iloinen. Elää niin, että sä itket päivässä enemmän kuin naurat. Ja kun kukaan ei huomaa mitää. Kun kukaan ei huomaa kaiken olevan huonosti. Niin huonosti, että päivänsä päättäminen on ollu parin askeleen päässä. Kun kukaan ei huomaa vahingossakaan ranteita, kun kukaan ei huomaa sun kyyneliä.
Mutta kun sä tosta pääset yli, sä olet vahvempi kuin kukaan muu. Oma itseni odottaa sitä päivää, milloin kaikki paha on ohi lopullisesti.