Lehdistä

Pelkoa ja halveksuntaa Heinolassa

(City 12/98)
TJEU - Tsekkaa jos et usko
Toimittaja: Roope Lehtinen

Ajatelkaa nyt itse: kolme jätkää jostain landelta soittaa bändissä. Ketä se kiinnostaa? Ei niin ketään. Kyllä homma on niin, että hyvä stoori on rock'n'rollissa aina tärkeämpää kuin totuus."

Vaikka Toni onkin harvinaisen oikeassa, niin Apulannan kohdalla myös totuus on erittäin kiinnostava. Kolmesta Heinolan jätkästä yksi on suomalaisen popin nopeapäisin vastarannankiiski, yksi zen buddhistinen casanova ja yksi avoimen oikeistolainen video-ohjaaja. Ja yhdessä he ovat yksi maan parhaista bändeistä.

Tänä syksynä Apulanta on kieputtanut Suomen jähmeää pop-kenttää oikein kunnolla. Heistä on tehty kirja, joka historiikin ohella on myös dokumentti bändin ristiriidoista ja akuutista hajoamisuhasta. He ovat soittaneet bebat paljaana kaasunaamareihin ja partavaahtoon sonnustautuneina suorassa tv-lähetyksessä. He ovat antaneet lausuntoja, joista kukaan ei enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Ja heidän singlensä on ollut noin sata vuotta listaykkösenä. Aika hyvin parikymppisten jätkien pikku punkbändiltä, joka vielä pari vuotta sitten pääsi radioiden soittolistoille vain avoimen sodanjulistuksen jälkeen.

Vaikka bändi on julkisesti potenutkin punk-juurilta irtoamiseen liittyvää kriisiä, niin heidän asenteensa on silti harvinaisen tervehenkinen. Apulanta on nimittäin nokkelasti havainnut median masokistiset taipumukset ja tajunnut miten nyky-Suomessa pääsee median lemmikiksi: halveksimalla sitä julkisesti.

Kaiken mediamanipuloinnin jälkeen Apulanta pystyy vielä tekemään syksyn toistaiseksi parhaan kotimaisen albumin. Ja tekee sen omalla tyylillään. "Aivan kuin kaikki muutkin"-albumin kymmenellä biisillä ei nimittäin ole nimiä, jos aikaisemmin julkaistua "Teit meistä kauniin"-singleä ei lasketa. Eikä kansissa ole viivakoodia enempää informaatiota, jos röntgenkuvia päästä, keuhkoista ja tissistä ei lasketa.

"Aivan kuin kaikki muutkin" on ensimmäinen Apulannan albumi, jossa he antavat pop-biisiensä virrata vapaasti, mutta pitävät ne tyylikkäässä kehyksessä. Apulannan kertosäkeet lähtevät lentoon yhä komeasti ja albumin kokonaissävy on jylhän rankka. Bändin saundi käy päälle vahvemmin kuin koskaan, mutta musiikkiin on tullut myös uusia syvempiä sävyjä. Viimeisellä raidalla noustaan jo
"Champagne Supernovan" sfääreihin.

Heinolan poikain yhtye ei ole ristiriitainen vain jäsentensä maailmankuviltaan ja hiustyyleiltään. Heidän musiikkinsa on myös täynnä monia pointteja, jotka on peitetty punk-kuorrutukseen ja Nirvanan patentoimalla ensin-hiljaa-ja-sitten-kovaa-metodilla rakennettujen biisien reippauden alle. Apulannassa on jäljellä vielä rutkasti nuoruuden raivokkuutta, mutta myös sen herkkää ja haavoittuvaa puolta. He ironisoivat itseään myös omassa musiikissaan, mutta samalla uskaltavat soittaa ilmoille pelkonsa ilman mitään häpeää.

Apulanta edustaakin selvästi uuden sukupolven suomalaisia miehiä. Heillä menee usein perikansallisen huonosti eli vituttaa, nolottaa ja itsesäälittää, mutta siitä huolimatta he pystyvät suhtautumaan itseensä ja tekemisiinsä huvittuneesti. Menee vielä pitkä aika siihen kun, Apulanta alkaa kirjoittaa biisejä kiikkustuolissa istuvasta itsestään, joka itkee ja tiskaa ikävöidessään naistaan takaisin. Heillä on enemmän itsekunnioitusta.

Kansakunnan tulevaisuuden ydin on tervehenkinen nuoriso. Suomella ei ole mitään hätää.

TJEU: Biisi numero 5       * * * *