Lehdistä

(Rumba 9/01)
Arvostelu: Mikko Aaltonen

APULANTA - Heinola 10

Levy-yhtiö

"Apulanta on saapunut tienristeykseen. Plastik osoittaa heidän laittaneen vilkun päälle; vain tulevaisuus näyttää, onko heillä uskallusta ja kykyä lähteä sen viittaamalle oikealle tielle", lopettaa Samuli Knuuti arvostelunsa Apulannan edellisestä albumista tämän vuosituhannen toisessa Rumbassa. Vaan mitä tekee Apulanta reilu vuosi tienristeykseen saapumisensa jälkeen? Vastaus: U-käännöksen. Levyn nimi ei ole hetken mielijohde. Apulannalle on tullut koti-ikävä.

Ikävä aikaa, jolloin rockin soittaminen ja biisien tekeminen olivat vielä oikeasti hauskoja asioita eivätkä vain kerran vuodessa suoritettava velvollisuus. Ikävä aikaa, jolloin lahtelaisen 8-salin kuninkuudesta sai kovemmat kicksit kuin iltapäivälehdissä koko kansan klovneina heilumisesta. Ikävä aikaa, jolloin joku vielä tuntui joltain. Ja mikäs siinä. Se on kovin luonnollista. On hienoa ettei yhtye halua hukata sieluaan, mutta valitettavasti Apulannan päätös puhdistaa itsensä turhasta tähtipöhöstä ei ole ­ ainakaan Heinola 10:n valossa ­ kuulijan kannalta se kaikkein viihdyttävin vaihtoehto.

Heinola 10:n kuuntelemista häiritsevät Apulannan menneisyys ja urakaari sekä kutkuttava epätietoisuus siitä, mitä kaikkea olisikaan saattanut seurata, jos yhtye olisi uskaltanut jatkaa Plastikilla aloittamaansa kävelyä punaisten mattojen päällystämiä catwalkeja pitkin kohti aina vain kirkkaampia valoja ja parempia seurapiirejä. Näin siksi, että Apulanta jos joku on yhtye, joka on ollut aina olemassa vähintään yhtä paljon lausuntojensa ja voimakkaan imagonsa kuin musiikkinsa kautta. Heinola 10 ei olisi paljon keskivertoa puberteettipurkausta kummoisempi äänite, jos Toni Wirtanen karjuisi turhaumansa kaiken kansan tietoon.

Sellaiseen sortuakseen hän on kuitenkin aivan liian fiksu mies; laulunkirjoittaja -Wirtanen näyttäisi yhä ymmärtävän, että yksityinen on aina kiihottavampaa kuin yleinen. Kadut kappaletta lukuun ottamatta levyn jokaisesta kymmenestä biisistä voisi vetää hätäisiä ja mahdollisesti myös epäoikeudenmukaisia linkkejä eräisiin bändiä viime aikoina koskettaneisiin reaalimaailman tapahtumiin. Mutta Tonille tuttuun tapaan tekstit ovat jälleen sen verran ohutta yläpilveä, että edes usean viikon kestokuuntelun jälkeen ei voi olla varma, paljastaako Apulannan sielu itsestään tällä kertaa jotain todellista vai viedäänkö kuulijaa kuin litran mittaa.

Alussa levyn lauluista tarttuvimmalta tuntunut ensisingle Viivakoodit ei menetä tehoaan myöhemminkään, mutta pitkässä juoksussa Heinola 10:n helmeksi kohoaa nokkelaa nerokkaampi Ruhtinaat. Biisi on raskaan raivon ja kekseliään sovitustyön taidonnäyte, jota ylimääräiset kilinät ja muut hälyäänet kerrankin ihan oikeasti täydentävät eivätkä ­ kuten niin monissa vastaavissa tapauksissa ­ pilaa. Toisenlaisella Apulanta-levyllä kappaletta voisi pitää jonkin uuden alkuna, mutta avausjytkeinä tarkoitustaan erinomaisesti palvelevia Reunallat ja Timantit raitoja lukuun ottamatta muu levy kuulostaa liikaa yhden ja saman biisin masentuneelta varioinnilta. Heinola 10 jättää kuulijansa kiusaantuneeksi. Jos kuulija ei paini samankaltaisten kysymysten parissa kuin laulujen kirjoittaja, on vaikea ymmärtää miksi kukaan kaipaisi näin tuhtia angstipommia kevättään "piristämään".

Totta kai elämä on usein ruma, raskas ja vittumainen pala purtavaksi ja juuri sen takia myös popmusiikki on keksitty. Ei alleviivaamaan elämän todellista luonnetta, sen sisäsyntyistä toivottomuutta, vaan luomaan edes hetkeksi ­ vaikkakin sitten valheellinen ­ illuusio siitä, että kaikki saattaisi sittenkin olla jotain muuta, jotain parempaa. Ja nyt minä tunnen itseni hieman petetyksi. Petetyksi sen takia ettei Apulanta lopulta ollutkaan kanssani samaa mieltä.

6