Rammstein Helsingissä 24.11.2004

[Aapsu]

No voi perkele! Nyt tuli paineita... Että oikein arvostelu pitäisi kirjoittaa. Palaan asiaan vaikka huomenna.

[Aapsu]

Tässä tämä arvostelu nyt on. Taisin innostua vähän liikaakin, kun oli niin mukavaa purkaa ajatuksia...  

Rammsteinin lämppärinä oli italialainen metalliyhtye Exilia, jonka esityksestä kuulin vain viimeisen biisin. Eikä se lämmittänyt hirveästi. Eniten minua tässä yhtyeessä kiinnosti se, että naislaulaja kuulosti paikoitellen aivan mieheltä. Ilahduttavaa oli myös huomata, että konsertti oli tiukasti aikataulussa, koska missasin lämppärin setin lähes kokonaan tultuani paikalle 35 minuuttia showtimen jälkeen eli 20:35.

Noin puolen tunnin roudaustauon jälkeen Rammsteinin alkunauha alkoi pyörimään. Ehdin paikalle juuri parahiksi tehtyäni pakollisen paitaostoksen. Sitten lavalle tuli roudariryhmä tekemään viimeiset tarkistukset. Ainakin minä luulin roudareita aluksi itse yhtyeeksi, koska he olivat pukeutuneet samaan tyyliin kuin yhtye uuden levynsä kansissa, eli mustat suorat housut, valkoinen kauluspaita ja tumma solmio. Tämä paljastui myöhemmin hyvin harkituksi yksityiskohdaksi, sillä roudarien hääriminen lavalla keikan aikana ei vaikuttanut asujen takia ollenkaan ylimääräiseltä toiminnalta vaan sulautui esitykseen ikään kuin suunniteltuna toimintana. Lavan rakenne oli hieman poikkeuksellinen, sillä rumpusetti oli noin kolmen metriä korkealla koko lavan levyisellä korokkeella. Korokkeen etuseinällä oli Star Trek -tyyliset liukuovet, josta laulaja ja välillä muutkin kulkivat. Rumpusetin molemmilla puolilla oli nostolavat, joilla muut soittajat pääsivät välillä nousemaan rumpalin kaveriksi yläkertaan. Vahvistimet eivät olleet näkyvissä lavalla, vaan ne oli ilmeisesti piilotettu lavasteisiin.

Viime kerralla Helsingin jäähallissa vuonna 2001 laulaja Till Lindemann laskeutui katosta jonkinkaisella ufoa muistuttuvalla rakennelmalla "Mein Herz Brennt" -kappaleen soidessa. Nyt yhtyeen sisääntulo ei ollut mitenkään uskomattoman erikoinen. Rammstein oli pukeutunut mustiin hieman vanhahtavan tyylisiin ja niukkoihin asusteisiin, jossa oli edessä napituksen tilalla jonkinlaiset soljet (ks. Sipen asu Rantarockissa 1999). Ja lihaksikasta ylävartaloa oli tietysti näytillä, kuten yhtyeen tapoihin on kuulunut. Asuista ja vähän muistakin visuaalisista yksityiskohdista on hieman vaikea sanoa mitään, koska minulla oli paikka hallintakaseinällä aivan ylhäällä. Sieltä näki kyllä esityksen kokonaiskuvan ihan hyvin räjähteineen ja tulenlieskoineen, mutta minua syletti suuresti kun äänet tulivat hallin perälle noin puoli sekuntia myöhässä. Olisin nimittäin (itsekin rumpalina) halunnut seurata rumpali Christoph Schneiderin toimintaa hieman tarkemmin. Kyllähän sieltä takaakin tietysti sen verran tajusi, että rumpali heitti aika uskomattomia juttuja. Toinen ikävä seikka konsertissa oli aivan liian suuri äänenvoimakkuus. Jouduin vaihtamaan parempisoundiset korvatulppani huonompiin ja enemmän vaimentaviin jo ensimmäisen biisin jälkeen. Nämä paskemmat tulpat väänsivät saundin bassopainotteiseksi puuroksi, joten konsertti ei ollut mikään musikaalinen nautinto.

Konsertti alkoi uusimman albumin ("Reise, Reise") avausraidalla ("Reise, Reise") kuten myös kolme vuotta sitten Helsingissä (silloin "Mutter"-albumin avausraita "Mein Herz Brennt"), ja loppui Depeche Mode coveriin "Stripped". Juuri muuta en biisilistasta (ja varsinkaan biisien järjestyksestä) muistakaan. Rammstein soitti pääasiassa uuden levyn biisejä, mikä harmitti minua ja varmasti monia muistakin vanhoja faneja. Jotenkin muusta yleisöstä sai kuitenkin sen kuvan, että tappofanien osuus oli aika pieni. Enemmän Hjalliksen Hjalliin oli eksynyt tavallisen näköistä kansaa katsomaan kansainvälistä hittiyhtyettä, aivan kuin jotain Rolling Stonesia. Tätä yleisöä innostivat eniten uusimmat hitit "Amerika" ja "Mein Teil". Uuden levyn biisit soivat kuitenkin vakuuttavasti ja tempaisivat minutkin mukaansa. Jo mainittujen lisäksi "Keine Lust", "Moskau", yllättävästi myös levyversiona vähiten minuun iskevä "Morgenstern" ja levyn ehdoton suosikkini "Stein Um Stein" iskivät kovaa. Vasta toisessa encoressa soitettu uusi single "Ohne Dich" (suom. ilman sinua) nosti herkkyydellään ilmaan sytkärimeren. Erikoismaininnan uuden levyn biiseistä ansaitsee minimalistisesti toteutetettu "Los"-kappale, jossa kitaristit soittivat akustisilla kitaroilla ja rumpali Schneider laskeutui nostolavalla alas rumpukorokkeelta soittamaan riviin muiden kanssa. Bisnesmiehen näköiset roudarit toivat pikaisesti rumpalille lavan etureunaan pienen setin, johon kuului vain haikka, virveli ja basari. Oli hauska katsella kuin kuinka yhtye sai näin pienellä soundilla roots-henkisen kappaleen groovaamaan. Schneiderin työskentelyä oli myös yllättävää katsella, normaalista hän nimittäin soittaa setillä, johon kuuluu kaksi basaria, noin seitsemän tomia, kaksi haikkaa, ainakin kymmenen peltiä ja lisäksi erilaisia sähkörumpuja.

[Aapsu]

Ei mahtunut yhteen viestiin... Tässä jatkoa...

Vanhat biisit antoivat odottaa itseään vasta varsinaisen setin loppupuolelle. Muistaakseni ensimmäinen vanha biisi oli ensimmäisen "Herzeleid"-albumin "Du Riechts So Gut" (suom. haiset niin hyvältä), jota seurasi (tai ehkä siinä oli joku muu biisi välissä) luultavasti Rammsteinin kaikkein suurin hitti, toisen "Sehnsucht"-albumin "Du Hast", jonka yksinkertaiset sanat houkuttelivat yleisön lähes sataprosenttisesti yhteislauluun. Jossain vaiheessa soitettiin myös "Sehnsucht" sekä kolmannen (eli toiseksi uusimman) "Mutter"-albumin härski panobiisi "Rein Raus" (suom. sisään ulos) ja nopeatempoinen menopala "Feuer Frei!" (suom. tuli irti) sekä hitit "Ich Will", "Links 2 3 4" ja "Sonne". Ensimmäisessä encoressa kuultiin tietysti myös vakiosti joka keikalla soitettava "Rammstein" ensimmäiseltä levyltä. Vanhat biisit tuntuivat kirvoittavan suurimmat suosionosoitukset vanhoilta faneilta, tai ainakin minulta.
      
Rammstein tunnetaan keikkojen suuresta tuli- ja räjähdyspitoisuudesta, mutta tällä kertaa nämä elementit olivat selvästi vähentyneet ja antaneet tilaa yhä mahtavammille valoille. Valoshowta hallitsivat neliömuodostelmiin lavan taustalle ripustetut suuret pyöreät valot ja neliöiden reunoja rajanneet valoputket, jotka muodostivat liikkumalla eri värisiä kuvioita, kuten Rammsteinin plussan muotoisen logon. "Sonnen" aikana valot muodostivat biisissä ykkösestä yhdeksään lueteltavat numerot. Tuli- ja räjähdekikkailuakin toki nähtiin. "Feuer Frei!"-biisissä tuli oli biisin nimen mukaisesti irti: Noin kymmenmetriset lieskat nousivat jatkuvalla syötöllä lavan etureunasta ja molemmilla kitaristeilla sekä laulajalla oli kiinnitetty päähän kuonokoppa-tyyliset puhaltamalla laukaistavat liekinheittimet. Biisin viimeisillä sanoilla "bang bang" molemmat rumpukapulat räjähtivät. Ihmissyöntibiisissä "Mein Teil" kosketinsoittaja Flake istui omituisessa mustassa puvussa isossa padassa, jota kokiksi pukeutunut laulaja Lindemann sitten alkoi lämmitellä ampumalla sitä liekinheittimellä. "Flake" hyppäsi pois padasta ja alkoi juosta lavaa edes takaisin, jolloin hänen käsistään laukesi ilotulitteita ja häntä kohti lenteli katosta punaisia ilotulitesuihkuja. Ilmeisesti tässä yhdeydessä ilotulitteista jäi kipinä lavasteisiin kytemään, sillä bändin soittaessa seuraavaa biisiä bisnesmiesroudarit tulivat sammuttamaan vaahtosammuttimella ilmileikkeihin leimahtanutta rumpukorokkeen seinää. Lindemann on perinteisesti sytytetty palonkestävässä takissa tuleen biisissä "Rammstein", mutta tässä oli tapahtunut uudistumista: Nyt Lindemann tuli lavalle liekinheitin molemmissa käsissään ja roihutteli isokokoisia liekkejä kohti kattoa. Muitakin paukkuja ja pommeja nähtiin, mutta muistikuvat ovat hieman heikot. Myös Rammsteinin konsertin toinen perinne eli Flaken purjehtiminen yleisön käsien päällä kumiveneellä viimeisessä biisissä Seemann (suom. merimies) oli hieman muuttunut. Tällä kertaa viimeinen biisi oli Depeche Mode -cover "Stripped" ja yleisöön lähti basisti Oliver Riedel. Nyt tuo temppu kuitenkin onnistui, toisin kuin kolme vuotta sitten Helsingissä, jolloin kentällä oli niin vähän porukkaa, että kädet loppuivat ja yht'äkkiä kumivene ja Flake putosivat. Riedel heitti kunnon lenkin yleisössä ja pääsi turvallisesti takaisin lavalle.

Lopuksi voisin summata konsertin siten, että se suurelta osin täytti odotukseni, mutta vain harvoilta osin ylitti odotukseni. Tähän vaikuttivat ikävästi kaukainen paikkani, liian suuri äänenvoimakkuus sekä uusiin biiseihin keskittynyt biisilista. Lisäksi on todettava, että odotukset olivat paljon korkeammalla kuin kolme vuotta sitten. Nyt tunsin Rammsteinin tuotannon kokonaisuudessaan, tuolloin vain "Mutter"-levyn. Nyt myös tiesin, että esityksen visuaalinen puoli on todella huikea, eikä se tullut niin suurena yllätyksenä kuin viimeksi.

Konsertin kestosta todettakoon vielä, että Rammstein soitti noin puolentoista tunnin setin, jonka jälkeen yhtye saatiin taputettua vielä kaksi kertaa uudestaan lavalle soittamaan kaksi vartin encorea. Lindemann oli myös opetellut suomea rock-konsertissa tarvittavan oppimäärän: "Kitos, Helssinkki" lausahti uupuneen oloinen mies rankan varsinaisen setin päätteeksi ja myös aivan konsertin lopussa. Bändin poistuttua lavalta jäin vielä kuuntelemaan loppunauhana toiminutta "Engel"-biisin naislaulajan laulamaa versiota ja katsoin sitten parhaaksi häipyä, kun järkkäri oli jo tullut häätämään paria muuta loppuun asti fiilistelijää.

[hendu]

Kiitos aapsu todella kattavasta keikka-arvostelusta, näit paljon vaivaa!

[Aapsu]

Kiitoksia. Sinähän pyysit "yksityiskohtaisesti". Jotenkin tota tekstiä tuli vaan aika paljon kun aloin kirjottaan....